Ruokablogin genesis...

Mikä perkele siinä on, että media on täynnä epärealistisia kokkausohjelmia? Miltei kaikki pöperönvääntäjät ovat joko fitneskunnossa olevia beibejä, tai langanlaihoja, pepsodenthymyisiä miehiä, joiden ei ikinä uskoisi edes maistaneen omia pöperöitään. Ruoat ovat pieniä piperryksiä ja ”mukavan kevyitä". Who cares? Eikös joku ole joskus sanonut, ettei laiha kokki voi olla hyvä kokki. Toinen epäkohta on tämä jumalaton hössötys kolestroolista, siitä mikä milloinkin aiheuttaa syöpää, painoindekseistä ja ”vaihtoehtoruoasta”. Eihän tofu  ole mikään vaihtoehto vaikka toisena olisi itsemurhan yritys puisella voiveitsellä.

Kun jokunen vuosi takaperin kävelin ulos paikallisesta S-Marketista aivan joulun alla ja olin juuri vaipumassa nirvanaan - ajatuksissani pyörivän joulukinkun vuoksi - joku tumppasi käteeni flaierin. Nostaessani katseeni näin yhden näitä ”vegetaristi/pasifisti/*insert-omavalintainen-isti-here* tyttöjä, jotka näyttävät siltä kuin olisivat hypänneet pelastusarmeijan ylijäämävaateläjään ja katsoneet mitä jää päälle, kun nousee ylös. Kyseinen neito yritti hymyillä, (moisen lävistysmäärän kanssa näytti lähinnä pelottavalta) ja kertoi minulle, että flaierissa on paremman joulun resepti. Tsuumasin katsettani kyseiseen läpyskään ja luin.

Defenssimekanismini paukahtivat varmasti päälle noin nanosekunnissa, sillä en enää edes muista mikä käsittämätön tofu/soijarouhe/muu viherpiperrysresepti lapulla oli, millä olisi muka voinut korvata kinkun. Sallikaa minun hymyillä kyyneleiden läpi. Mikään ei voi korvata sitä ihanaa rasvan tirinää ja suussa sulavaa elämystä, jonka yön yli paistunut kinkku ensipuraisulla makunystyröille tarjoaa.

Menin sanattomaksi ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Hetken toivuttuani annoin myslinmupeltajalle flaierinsa takaisin ja siinä mukana viisi euroa, joilla voisi tehdä testin hakemalla palvelutiskiltä siivun kinkkua ja verrata sitä ekoruokaansa. Poistuin paikalta ja yritin päästä takaisin kinkkupäiväuneeni...

Jos joudun elämään elämääni siten, että kesällä grillaan salaatinlehtiä, tai vaihtoehtoisesti nautin suussasulavasta kyljenpalasta hyvän olusen kera, kumman valitsen? Herkullisia makuja tarjoava elämä muutamaa vuotta lyhempänä, vai kituminen parsaa pureskellen. Onko tuo nyt valinta lainkaan...

Oma sixpäkkini on jo aikaa sitten muuttunut tynnyriksi, joka tuosta vyötäröltä tuskin äkkiä häviääkään. Pidän aivan liiaksi hyvästä ruosta ja juomasta. No, se on elämää. Monipuolinen ruokailu on avainsana. Kyllä ne salaatitkin ruokaa ovat ja hyvääkin sellaista, kun hiukan käyttää päätään, mutta liika on liikaa kaikessa. Ääripäät eivät ole välttämättä kohdallaan missään asiassa, joten pyrin näissä kirjoituksissa ottamaan kultaisen keskitien. Tarkoittaa sitä, että kaiken herkullisen lihan seassa on hiukan kasvikunnan edustajiakin. =)

Tässä blogissa siis  käsitellään kerrankin ruoanlaittoa niin kuin se pitäisi suomalaisen Äijän näkökulmasta käsitelläkin. Metallia kuunnellen ja veitsenpainosta kädessä nauttien. Mukana on koko joukko  ruokia kaikkiin elämäntilanteisiin mitä Äijällä nyt eteen voi tulla. Illanistujaisista iskutilanteisiin ja siihen krapula-aamuunkin. Jos joku pahastuu näistä kirjoituksista, niin pahastukoon vapaasti. Suosittelen silti testaamaan edes muutamia reseptejä.;)

En toivota teille tässä vaiheessa ”ole hyvä” tai ”hyvää ruokahalua” kuten Suomessa niin tylsästi on tapana, vaan kuten Koreassa eli;  Syö paljon ja nauti ruoasta!

Harrastelijakeittiömestari Leka - Tanakoiden hevimiesten keittiöjärjestö